Leiki! Tai muuten...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslan on kasvanut riittävän isoksi että se voi käydä niillä pitkillä lenkeillä joihin minä olen tottunut. Tässä on selvät haittapuolensakin; lenkkien jälkeen se on monesti tosi väsynyt ja haluaa vaipua heti uneen kun tulemme kotiin. Se ei vielä osaa säästellä voimiaan: siinä missä minä kuljen löysällä hihnalla ihmisen vieressä tai vähän hänen takanaan, Aslan paahtaa kuin päätön kana tietä edestakaisin, aina siihen asti kunnes ihminen kyllästyy sen kouhottamiseen ja tokaisee sille: "Vierellä. Oma paikka." 


Aslan kuluttaa kaiken voimansa juoksenteluun ja lisäksi vierellä kulkemisen aikana sen on pinnisteltävä ja hillittävä itsensä ettei se ryntäilisi vaan etenisi tasatahtia kanssani niin ettei hihna ihmisen kädessä kiristy. Tämä väsyttää sen vielä tehokkaammin. Ja sitten kun pääsemme kotiin, se haluaa nukkua. 

Minä viisaana, kokeneena ja vanhempana tiedän ettei kaikkia paukkuja kannata kuluttaa lenkillä, vaan niitä täytyy säästellä siihen kun pääsee kotiin ja löytää lattialta lelunsa. Tultuani kotiin käyn pikaisesti juomassa ja nappaan heti lelun suuhuni jota heiluttelen Aslanin naaman edessä. Välillä se tarttuu täkyyn, mutta monesti se jättää tarttumatta ja tämä ärsyttää minua. Jos haluan leikkiä, oletan että se on vapaaehtoisesti tarjoutumassa seuraksi. 

Joskus saattaa mennä pitkäkin aika ennen kuin saan sen innostumaan ja yleensä siihen on tarvittu se, että olen hakenut pari erilaista lelua joilla olen sitä härnännyt ja jos tämä ei ole auttanut, olen käynyt haukkumassa sen naaman edessä kitapurje väpättäen. Aslanille täytyy joskus sanoa asiat isosti että se uskoo ja jos se ei sanattomia viestejä halua lukea, niin huutamalla sen edessä viesti menee takuulla perille ja se lähtee jahtaamaan minua. Voitaneen tietenkin kiistellä siitä, että onko tämän riittävän ärsyttämisen seurauksena tapahtunut jahtaaminen sitten leikkiä vai yritys kostaa, mutta sehän on vain muotoseikka. Pääasia kuitenkin lienee, että minulla on hauskaa. Tarkoitus pyhittää keinot.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslan seisoo avonaisen keittiön ikkunan edessä ja haukkuu. Tunnistan äänestä, että se on sen 'varmuuden vuoksi'-haukkua joka on tasan yhtä rasittavaa kuin 'minä olen paikalla. olen mahtava mäyräkoirauros. kuulkaa huutoni'-haukku, joka puolestaan selvästi kalpenee 'tien toisella puolella menee koira. tien toisella puolella menee koira.'-haukulle joka päättyy niin korkeaan ujellukseen, että vaikutus on lähestulkoon sama kuin vetelisi kynsiään liitutaulua pitkin. 

'Varmuuden vuoksi'-haukku on juuri nimensä veroista: ulkona ei ole näkyvissä mitään mielenkiintoista, mutta on silti parasta haukkua, koska siellä saattaa olla meneillään jotakin. 'Mahtava mäyräkoirauros'-haukku on ihan vain ilmoitusluonteinen asia, joka täytyy vähintään kaksi, kolme kertaa vuorokaudessa kuuluttaa lähitaloille, ettei kukaan vaan unohtaisi että kuka onkaan se uusi kovanaama kulmilla. Toisen nelijalkaisen näkeminen ikkunasta saa Aslanissa aikaan lievän hysterian, samalta varmaan Robinson Crusoesta tuntui Perjantainsa tavattuaan yllättäen, keskellä yksinäisyyttään, koska jos Aslania kuuntelee saattaa saada äänen perusteella vaikutelman että se ei ole ikinä toista koiraa tavannutkaan. 

Aslanilla on usein asiaa naapurustolle. Se tekee kaikille tiettäväksi päivänsä kulun ja seisoo tanakasti takajaloillaan ikkunaa vasten, karvainen pää ulos työntyen. Pikkulasten näkeminen kirvoittaa siitä riemunkiljahdukset ja armottomat hännänheilutukset, välillä se katselee ohikulkevia ihmisiä aivan hiljaa, päätään kallistellen kuin heitä arvioiden. Harvoin se on silti ikkunassa hiljaa, kyllä sen ainakin yksi, pakollinen kommentti on heitetettävä ennen kuin joku kieltää sitä.

Ja ihan parastahan on tietenkin jos se saa Alphonsen villittyä liittymään huutokuoroon. Miten voikin noin pienistä koirista lähteä noin järjettömän kova ääni? Tässä on kyllä joitakin fysiikan lakeja kumottu. Aivan varmasti. 

Alphonse tykkää autoilemisesta.

Aslan ei tykkää autoilemisesta. 

ps. Eilisellä iltapäivän lenkillä Aslania pisti ampiainen tai mehiläinen silmäkulmaan. Ja vasta pari päivää sitten ärähdin sille kun huomasin, että se tassujensa välissä pallotteli ampiaista asfaltilla. Olin ensialkuun varma, että käärme oli purrut sitä (käärmefobiani voi vallan mainiosti, kiitos vaan kysymästä), mutta niin liukkaita nekään pirulaiset eivät ole että silmää nopeammin tiellä liikkuisivat. 


Aslanin silmät muurautuivat umpeen, kyytabletti helpotti ja jäinen pussi keittojuureksia silmäkulman päällä laski turvotuksen (tosin se teki kaikkensa saadakseen samalla nakertaa pussista eineksiä kun pitelin sitä sen naaman päällä). Ihmiset säikähtivät, Aslan itse ei ollut millänsäkään.