Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:
Sain kuulla kunniani. Ihmiseni ei ilmeisestikään muista rakastaa minua ehdoitta ja pyyteettömästi joka päivä. Kunnian antamista vastaan minulla ei ole mitään, mutta nyt ei ollut sellaisesta positiivisesta, kasvattavasta kritiikistä kyse, vaan ihan toisenlaisesta. Olin vähän kuriton. Mutta olihan se taas sen arvoistakin.
Otteita ihmisen päiväkirjasta:
Otsikko on suora viittaus siihen miltä minusta tuntui käydä lenkillä kirmaavan päkäpässin kanssa joka teki kaikkea muuta kuin keskittyi olennaiseen; eli liikkumiseen eteenpäin. Tai tekihän se sitäkin, päivän pisin lenkki meni suorastaan lennokkaasti, mutta kun kaikenlaisia lieveilmiöitä oli taas enemmän kuin pitkään aikaan.
Lenkin todistajille tiedoksi:
Kyllä, meillä oikeasti käytetään koiraa ihan säännöllisesti ulkona, aivan joka päivä ja kunnolla. Se, että se ryntäilee ees sun taas ja kouhottaa menemään, ei todellakaan tarkoita, että sitä olisi pidetty sisällä vankina viikkokausia ja vapauden koittaessa se ei tiedä miten päin ulkona olisi. Joten se on sitten vähän levällään joka suuntaan kuin jokisen eväät.
Ja kyllä, meillä koira saa riittävästi oikeanlaista ravintoa eikä sitä pidetä nälässä, toisin kun saattaisi luulla kun se popsii kaiken sen suuhunsa mikä nyt yleensä lähtee kiskomalla jäisestä maasta irti. Havunneulasetkin. Se nyt vaan on villi kun kovista pakkasista (tänäkin aamuna – 32 astetta) johtuen ihmisen säänsietokyky on ollut alhaisempi kuin koiralla, eikä se ole päässyt niin pitkille lenkeille kuin sen ehtymättömällä energiavarannolla olisi ollut suotavaa.
Ja kyllä, olen hyvin tietoinen, ettei se osannut tänään käyttäytyä senkään vertaa mitä yleensä. Että noin vain ja sujuvasti se ohittaa kaiken opitun ja keskittyy olemaan lähinnä kuriton. Ja holtiton.
Mutta se on pentu vielä, täynnä puhdasta olemassaolon riemua ja rätisevää energiaa. Joskus se vaan on enemmän villi kuin kesy. Näin se menee. Pitäisi itsekin muistaa välillä, ettei liikaa yritä pistää suitsia toisen ilolle. Sen kun muistaisin aamuyöllä kun se alkaa oksentaa niitä hienoksi jauhettuja havunneulasia ja puun kaarnaa yläkerran rappusista suoraan alas, kaiteen välistä. Ja muistanhan minä, muistan sen viimeistään siinä vaiheessa kun se pyytää syliin ja huokailee onnellisena.
ps. Kun minä olin pieni (ja villimpi), minulle saatettiin sanoa, että "jos tuo touhu ei lopu, niin tulee tupenrapinat." Sanontahan on aivan kauhea, jos sen pilkkoo osiin ja tarkastelee lähempää. Arkikielessähän se tarkoittaa, vapaasti käännettynä, että: "jos et käyttäydy kunnolla, niin ei hyvä heilu. Eikä kunniankukko laula." Mutta puukon tupistahan tuossa puhutaan; eli onko se sitten alunperin tarkoittanut, että "nyt jos et ole kunnolla, niin saat puukosta, ruoja". Noh, oli miten oli, tupenrapinoilla uhattiin, mutta en koskaan muistanut itse mikä tämä kyseinen ja vaikea sana oli. Tupenrapinat kääntyivät suussani muotoon "tulenapinat". Joten se keski-ikäinen rouvashenkilö sen pikkukoiran kanssa, jos luet tämän, niin ymmärrät nyt miksi sanoin kovaan ääneen tänään koiralleni: "Alphonse. Kohta tulee tulenapinat." Kunhan täsmensin.
Voi vitsit kun kuulostaa tutulta! Totta kai Pinja on hieman kasvattanut itsehillintää ja käytöstapojaan iän myötä, mutta kun tuollainen kuvailemasi päivä sattuu kohdalle, niin oli minkälaiset teräshermot tahansa, ei se auta. Järkihän siinä meinaa lähteä joka tapauksessa. Koira vaan vinkkuroi, pajatti sille mitä tahansa.
VastaaPoistaOnnekseni töiden aloittaminen on hieman hillinnyt koiraa. Koska vietän sen kanssa vähemmän aikaa kuin ennen niin kaipa se on ajatellut, ettei sitä kaikkea vähäistä aikaa kannata vinkurointiin käyttää. Tai sitten tämä pieni rauhallinen hetki tarkoittaa sitä, että koira suunnittelee kahta kauheampia temppuja.
Juu, tuo lammasmaisuus (ei kyllä tässätapauksessa tarkoita lauhkeutta) on varmaan rodullemme luontaista. Vai?
VastaaPoistaSyön kesällä ruohoa ja äippä sanoo minua silloin lampaaksi. Sitten, kun äkkäännyn johonkin pellonreunaan ja haluan lähteä ihan eri suuntaan kuin muu porukka, minua kutsutaan (ehkä voisi sanoa jopa haukutaan) pässinpääksi. Hohhohhoijaa.
Kyllä yhdestä pienestä mäyräkoirasta on moneksi...
Alfie, sanaton viestintä ja ihmisen rajallinen ymmärryskyky. Eikö olekin haasteellista?
Suloinen Alfie :) Mistähän löytäisi itselleenkin edes pienen rippusen tuota samaa energiaa kun koirilla tuntuu tällä hetkellä olevan. Kevätaurinko ei ainakaan vielä ole alkanut vaikuttaa minuun piristävästi :/
VastaaPoistaAlfie ei ilmeisesti paljon pakkasia aristele?
Milloin mäyräkoiralla ei olisi nälkä? Juoksen aina ulko-ovelta suoraan ruokakupille, jos sinne olisi lenkin aikana ilmestynyt syötävää. Harmittavan usein joudun poistumaan tyhjin mahoin.
VastaaPoistaJa kuules kaveri, kyllä minunkin emännällä on ollut ihmettelemistä, kun en ole jaksanut käyttäytyä lenkillä kunnolla. Mutta onhan se ymmärrettävää, kun olen monet pakkaspäivät istunut sohvalla katselemassa ikkunasta ulos ja sitten kun vihdoin pääsen lenkille, niin täytyy vähän revitellä. Kyllä se kotiväki ymmärtää. Jos haluaa.
terveisin Olli
Sunan: meillä kyllä murkkuikä on ottanut koirasta niskaotteen; selvästi huomaa miten rajoja testataan ja testataan...toivotaan, että ikä tuo mukanaan jonkin verran enemmän itsehillintää ;) Kyllä on ollut noilla pakkaspäivillä selvä vaikutus siihen miten lenkillä nyt mennään pää kolmantena jalkana. Itse olen niin kurkkuani myöten täynnä tuota valkoista tuolla ulkona, ettei tosikaan! Puuh....muutama kuukausi vielä ja on kesä! :D
VastaaPoistaPyry: Lammas ja pässinpää ovat meilläkin nimityksinä :D Joskus on sellaisia päiviä, ettei tiedä miten päin olisi, kun pitää mennä tohottaa eteenpäin. Ne päivät ehkä rassaavat ihmisiä eniten ;)
VastaaPoistaIdatoi: Alfie ei tosiaan juurikaan pakkasia aristele, mutta vastustaa sitäkin voimakkaammin talvipukeutumista, livistää karkuun kun näkee manttelin, hehe.
VastaaPoistaMua ehkä jo hieman piristääkin tuo aurinko, ainakin se antaa toivoa, että kesä vielä jossain vaiheessa koittaa näillekin leveyksillä :) Mutta aika paljon saa kyllä paistaa, että se mielialaan vaikuttaa kohottavasti...en ole sitten pätkääkään talvi-ihminen, valitettavasti.
Olli: Juu, vikurointia meidänkin kotiväki ymmärtää, mutta sitä kaiken sonnan syöntiä ei. Pelkäävät, vissiin, että se vatsan limakalvon ärtyminen uusii kun komentavat niin tiukasti ulkona aina kun haukkaan suuhuni jotakin. Ja minähän, tietenkin, haukkaan sitä enemmän mitä useammin kieltävät. Noidankehä. Naisihminen oli kyllä aika vihainen viimeksi kun oltiin ulkona, jouduin kävelemään loppumatkan lenkistä ihan kiinni hänen koivissaan kun en totellut. Hmph. Se ei ollut järin mukavaa.
VastaaPoistaTerv. Alfie, kuriton murkku
ps. Mikä siinä on etteivät tajua miten nälkäinen rotu me olemme. Minäkin tarkistan heti lenkin jälkeen ruokakipot, eikä sinne vaan ilmesty sitä tavaraa siihen vauhtiin ja malliin kun toivoisi.
Arttu kommentoi:
VastaaPoistaIhan samat pulmat sapuskan suhteen! Välillä sain jo 3 ateriaa päivässä, nyt on taas pihistetty kahteen + pieni iltapala nukkumaan mennessä.
Ruokahaluamme en sinänsä ihmettele. Jos on jalostettu tai ainakin käytetty metsästämään 100 kertaa itsensä painoista otusta (hirvi), miksei nälkä voisi olla suhteessa saavutettuun lihamäärään.
Ei tässä muuta, emäntä lainaa taas uutta läppäriämme. Tekee kuulemma töitä, kun eilen meni pipariksi.
Arttu: emännälle onnea uudesta läppäristä! :) Uudet tekniset vimpaimet ovat aina hauskoja, vaikka minun naisihmiseni on mallia "humanisti ei sitten manuaalia lue" ja odottaa sekä olettaa, että jos ongelmia näiden laitteiden kanssa tulee, joku muu hoitaa ne ongelmat pois päiväjärjestyksestä. Kunhan se joku ei ole hän itse ;)
VastaaPoistaMutta, olet oikeassa tuo syömäpolitiikan suhteen: keskivertomäyriäinen tarvitsisi vähintään kymmenkertaisesti oman painonsa verran ruokaa, eikä paljon liikkuvalle energiapakkaukselle sekään aina riittäisi! :) Meillä annetaan joskus pieni välipala pisimmän lenkin jälkeen, että jaksaa sitten odottaa ilta-ateriaa, mutta monesti se on jotakin tosi kevyttä purtavaa, vaikka omasta mielestäni saisi kyllä mieluusti olla tukevampaakin apetta!
terv. Alfsson, lähes nälkiintynyt koirapersoona