Pentukuumetta ja ilmalentoja

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Voin kertoa teille, ja kerronkin, että sohva ja koira-yhtälö ei ole maailman antistaattisin kombinaatio. Eilen piehtaroin sohvalla tositarkoituksella; hinkkasin ja kiehnäsin siellä antaumuksellisesti niin kauan että karvat hanurissani ja hännässäni sojottivat suoraan ylöspäin. Tämä ärsytti minua sanoinkuvaamattomasti, koska olin niin sähköistetty, että minulla olisi voinut valaista pienen kaupungin. Purkaakseni kiukkuani hinkutin itseäni sohvaan vielä voimakkaammin ja tulin niin vihaiseksi, että kiipesin sohvan selkänojalle ja hyppäsin sieltä suoraan naisihmiseni syliin, kun hän käveli ohitseni. Hänen refleksinsä ovat kehittyneet viime kuukausien aikana kiitettävästi, sillä en varoittanut mitenkään aikovani hypätä. Hän huomasi sivusilmällä liikkeeni ja ojensi kätensä. Myöhemmin hän kuvaili perheen miehistölle, että olin 'leiskauttanut yhtäkkiä ilmaan kaikki raajat levällään, korvat ilmavirrassa lepattaen'. Onni onnettomuudessa, että hän sai minut napattua kiinni.

Saattaa olla, että olen puoleksi liito-orava, ainakaan mainittavaa pelkoreaktiota minulla ei ole koskaan ollut korkeiden paikkojen suhteen. Naisihmistäni, nimittäin, hirvittää sekin kun keikun rappusilla ja kurottelen kaiteiden välistä, työntelen yläkerrasta lelujani ja puruluitani alas, vain nähdäkseni miten ne putoavat. 

Alfie 4kk. Elävä pullonkuljetusteline.

 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kotinurkkamme tuntuu välillä kyläyhteisöltä kaupungin laidalla. Kaikki tuntevat toisensa, jos eivät etunimipohjalta niin naamatuttuja vähintään olemme keskenämme. Kulmakunnan koirat tiedetään nimeltään paremmin kuin omistajansa, monia tavataan päivittäin ja suurin osa niistä on yhtä iloisia veijareita kuin Alfiekin, joten leikkituokiot tienposkessa ovat tuttua huttua. Huvittavaa on se, kun koirakkojen ihmisosapuoliin törmää esim. kaupassa, eikä tunnista heitä ilman koiraansa. Tätä on tapahtunut puolin ja toisin.

Toisia koiria tavatessani mietin aina välillä miten mukavaa se olisi, jos Alfiella asuisi kotona pysyvämpää laatua oleva kaveri, eikä ulkona tarvitsisi itkeä tuttujen koirien perään, kun nämä jatkavat matkaansa eteenpäin leikkihetken jälkeen.

Olemme (voitte ihan vapaasti kääntää kaikki monikot yksiköiksi: olemme -> olen) ajatelleet, että siinä vaiheessa kun Alfie on n. kaksi- tai kolme -vuotias olisi hyvä aika ottaa perheeseen lisävahvistus; sillä periaatteella, että on huomattavasti helpompaa sisäänajaa uusi perheenjäsen kun toisella on (toivottavasti) jo suurin osa aivosoluista oikeilla kohdillaan ja käytös/tapakoulutus edes jonkin verran hanskassa. Pentukuume elää silti ja voi erittäin hyvin, vaikka vielä ei olekaan ajankohtaista ottaa uutta karvanaamaa perheeseen. Asiaa ei kyllä sanottavasti auttanut se, että löysin koneelta liudan Alfien vauvakuvia, jossa se esiintyy pienenä pötkönä ja syötävän suloisena, tietenkin. 

Alfie on kääntänyt ikääntymisen päälaelleen; harmaasta lähdettiin ja kokonaisvaltaisesti tummempaan turkkiin päädyttiin.