tiistai 25. tammikuuta 2011

Kuulo päällä, kuulo pois päältä, kuulo päällä, kuulo pois päältä...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Korvat, nuo mainiot lärpyttimet pääni kummallakin puolella! Joskus ihmiset tosin epäilevät, että korvani on annettu minulle ainoastaan päähän kiinni tasapainottaakseen sitä, mutta he ovat väärässä. Siinä vaiheessa kun he kutsuvat minua luokseen, enkä lotkauta korvianikaan heidän kehotuksilleen (koska minua ei huvita. Koska minulla on parempaakin tekemistä. Koska ihmiset ovat rasittavia.), kyse ei ole siitä ettenkö minä kuulisi. Kyse on ainoastaan siitä etten minä halua kuulla. Testatakseen kykyäni kuulla he ovat kehittäneet simppelin testin: he kuiskaavat niin pienellä desibelimäärällä varustettuja houkutilauseita ettei niitä varmasti edes ihmiskorva kykene tarkasti erottelemaan. Taikalauseet joita he käyttävät, ovat “mennäänkö leikkimään”, “otatko herkun” ja “etsi vetonaru”. Ja kas, minä kuulen jälleen.

ps. “lähdetäänkö ulos” ei toimi samalla tavalla. Yleensä minua ei huvita ulos lähteminen vaan ainoastaan siellä oleminen. Minun mielestäni siinä on merkityksellinen, päivänselvä ero. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Illan tultua koiran vahtivietti korostuu. Mitä myöhäisempi ajankohta, sitä varmemmin se reagoi ulkoa kuuluviin tai talon sisäisiin ääniin. Äärimmäisen rasittava esimerkki tästä on se, kun joku meistä on yläkerrassa saunassa, kolauttaa vahingossa jalallaan saunan puista askelmaa ja koira säntää alakerrassa pystyyn kesken unien, ryntää eteiseen haukkumaan ovelle ennen kuin se tajuaa, ettei ääni kuulunutkaan ulkoa. Sitten on taas iltoja jolloin naapurissa voitaisiin siirtää raskaita perintöhuonekaluja tai isokokoisten ihmisten ruumiita, ja se ei kiinnitä ääniin mitään huomiota.

Tuulellahan se käy, koska logiikkaa sen sisäisessä äänten rekisteröimiskeskuksessa ei juurikaan tunnu olevan. Paitsi kun kyseessä on ruoka. Yhtään kinkkupakettiahan ei voi avata etteikö se sitä kuulisi, vaikka yläkerrasta asti, kesken yöunien. Eikä yhtään palaa leipää niellä etteikö se unen läpi havainnoisi, että nyt siellä syödään, enkä minä ole taaskaan osallisena. Se reagoi taitavasti ääniärsykkeisiin jotka liittyvät ruokailuun, kuten kunnon pavlovin koiran ehdollistamisoppien mukaisesti kuuluukin tehdä.

Sillä on lepakon korvat, tuolla koiralla.
 

12 kommenttia:

  1. Meilläkin harrastetaan valikoivaa kuuloa, muutkin kuin emäntä isännän pyytäessä siivoamaan ;) Tietyt komennot kaikuu koiralle kuin kuuroille korville, mutta ruoka-sana saa vaikka kuinka väsyneeseen nakkiin liikettä. Ihmeellisiä otuksia. Ja pavlovin teoria on meilläkin toteen näytetty :D

    VastaaPoista
  2. Se on miesolentojen ominaisuus se valikoiva kuulo. Pätee kyllä ihmisiinkin ja myös lähes aikuiseen tyttäreen. Ossikin kuulee kun mies avaa jääkaapin oven illalla ja on aika vikkelästi alakerrassa. Siinä olemme olleet ihan supertiukkoja että ikinä emme ole pöydästä antaneet sille mitään joten sieltä se ei kerjää mutta auta armias miehen iltavoileipä. Silloin on verottaja asialla varmistamassa osuutensa kun niitä voileipiä valmistetaan... Terveisin Ossi ja M-L

    VastaaPoista
  3. Haa, nyt pääsen kehumaan Artun suhtautumisella ihmisten ruokailuun! Kitkin pentuna ensimmäisenä pois ruokapöydän vieressä kerjäämisen. Siinä sivussa myös autossa kerjäämisen (kesähelteellä jätskiä, pentu sylissä apukuskin paikalla, kiitos EI kerjäävälle kuonolle), retkellä kerjäämieen (kun olet löytänyt oivan paikan pienelle piknikille, kaivat repusta voileivät ja mehupullon, heittäydyt istumaan maahan, kiitos EI koiralle joka työntää nenänsä joka leipään ja talloo kaiken innoissaan) jne...
    Ensimmäinen koetinkivi oli, kun tuli ruokavieraita. Silloisessa asunnossa keittiö oli erillään, eikä olohuoneen jatke kuten nyt. Ehkä vielä rankempi koulutus alle vuoden vanhalle, kaikkea kokeilevalle mäyrikselle. Yksin ollessani täysi ruokarauha, vieraiden aikana keittiön ovelta kuuluva täysi protestivolina...
    Menneitä aikoja nekin koetukset, en antanut periksi :) Nykyään ihmisten ruokailun alkaessa koira menee omalle petilleen, kääntää selkänsä tai ainakin lakkaa tuijottamasta ruokailijoita kohti.

    Mutta ne korvat. Yliarvostettu rodunjalostuksen tulos, olen edelleen sitä mieltä. Ja niistähän tämä tarina alkoikin. Eli Artulla onneksi ei ole ruokailuSilmää, eikä myöskään korvaa. Tervetuloa meille tekemään yöpalaa, koira jatkaa uniaan, vaikka makkarapaketit rapisee ja astiat kolisee :)

    VastaaPoista
  4. Kuulo, se on mystillinen aihe. Oma kuuloni on mennyt melko anhittomiin, mutta onneksi kuulen AINA, kun jääkaapinovi avataan :) Hyvä Alfie! Pidä samaa tinkimätöntä linjaasi yllä.

    VastaaPoista
  5. Oikeassa olet. Mäyräkoiran kuulo on hyvä, mutta valikoiva. Juustohöylällä ei niin hiljaa saakaan juustosiivua höylättyä, etteikö koira sitä kuulisi.

    VastaaPoista
  6. Sunan: ruoka on kyllä sellainen motivaattori ja liikkeelle pistävä voima, ettei tosikaan! :)

    VastaaPoista
  7. Marja-Leena: olet oikeassa, joka suhteessa ;) Meilläkään ei ole pöydästä koskaan annettu ruokaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö yksi kappaletta nälkiintynyttä koiraa esittävää mäyristä löytyisi norkoilemasta ruokapöydän lähettyviltä ;)

    VastaaPoista
  8. Mai: meillä jäi komentamatta Alfie pedilleen ihmisruokinnan ajaksi...ja tulos on karua nähtävää =) Arttu on kyllä kuuliainen herra! Kadehdittavaa!

    Alfie ei koskaan ole vinkunut tai valittanut kun ei ole saanut ruokaa ihmisiltä näiden syödessä, poraa vain katseellaan ruokailijoihin reikiä, menee makaamaan tyhjän kuppinsa päälle (tai yleensä asettaa toisen etutassuistaan sinne ja mulkoilee murhaavasti, koomista! :) Antaa kyllä periksi aika nopeasti ja menee pedilleen, selkänsä kääntäen mielenosoituksellisesti ja huokailee raskaasti ja dramaattisesti, hehe!

    Mutta ne hapanmaitotuotteet! Voi ihmisen elämä tuon koiran kanssa jos jugurttia tai viiliä syöt; niiden haju on vaan sen mielestä niin vastustamaton, että ei haluaisi jättää millään rauhaan ihmistä joka moista herkkua nakkelee ääntä kohden ilman että hänelle sitä annetaan! :D

    VastaaPoista
  9. Pyry: kyllä täällä pidellään kovastikin "mäyräkoirat ovat ruualle persoja"- hokemaa yllä, minkä ehditään! :D

    VastaaPoista
  10. Olli: kyllä vaan! Juusto on sellainen herkku, että sen nauttiminen on ihan superhieno tapahtuma. Alfien on hyvin vaikea siis käsittää, että jos ihmiset sitä voivat ottaa, niin eikö hän saa omaa siivuaan myös...on saattanut olla aika huono veto käyttää juustoa aktivointipallon sisällä ja koulutuspalkkana kotona, luulen mä ;)

    VastaaPoista
  11. Pakko jatkaa aiheesta...
    On melkein kaduttanut, että koira oppi niin orjallisesti menemään pedilleen ruokailun ajaksi. No, mihinkäs muualle sen pentuna olis käskenyt mennä, kun ei sen sanavarastoon kuulunut "mene pois pöydän vierestä siksi aikaa kun syömme!" ja vilkas pentu tarvitsi jonkin kiinnekohdan, mihin sen ankkuroi itsensä, kun on pakko pysyä poissa.
    Nyt asunnossamme on siis keittiö olohuoneen jatkeena. Kun istun pöytään, olohuoneen puolella hiippailee matala olento petilleen ja urahtaa. Minulle riittäisi kovasti se, että pysyy poissa pöydän luota. Mutta näin tiukasti siis säilyy ne hyvin opitut asiat. Ja auta armias, jos menet vahingossa opettamaan koiralle jotain ei-suotavaa samalla vahvistuksella...

    VastaaPoista
  12. Mai: mäyris käyttää tehokkaasti kaikki porsaanreiät hyväkseen, kun kerran unohdat epähuomiossa kieltää, on teko jo hyödynnetty ja oletetaan, että näin voidaan jatkossakin toimia: on nähty ja koettu. Pitää olla niin pirun systemaattinen kaikessa, välillä tuntuu, että Alfie oikein kyttää sellaista heikko hetkeä, että pääsee muiluttautumaan johonkin kiellettyyn toimintaan tai käytösmalliin kiinni kun en jaksa huomata ;)

    VastaaPoista