maanantai 24. tammikuuta 2011

Paholainen ei pukeudu Pradaan vaan mustalaikulliseen turkkiin


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Ah! Suolla! Pyydystelin lunta suuhuni rymistellessäni eteenpäin hangessa, nappasin mukaani oksia, kaivauduin syvemmälle lumeen ja katselin miten ihminen tuskitteli eteenpäin, välillä nauraen hysteerisesti, välillä kiroillen yhteenpuristettujen hampaidensa lomasta. Minä yritin avustaa häntä aina kun hän astui harhaan ja upposi syvälle hankeen, mutta ilmeisesti naaman nuolemista ei oteta avustamisena, koska hän sanoi, ettei pääsisi ylös ellen lopettaisi ja jättäisi häntä rauhaan. Mikä on siis maailman palkka? Kiittämättömyys.


Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Iltapäivän lenkkiä varten varustauduin huolellisesti jättämällä järjen kotiin. Tiesin jo etukäteen, että on huono idea lähteä suolle, tällä lumimäärällä, tällä polvella, joka alkoi taas pitkästä aikaa vihotella viikonloppuna. Mutta, kuten sanoin, siirsin siististi syrjään maalaisjärjen, otin koiran, joka kuullessaan ja huomatessaan, että oltiin menossa suolle, aloitti kilpajuoksun ajan kanssa, aivan kuin suo kuivuisi olemattomiin, jos ei sinne päästäisi kymmenen minuutin sisään.

Joku (yhtä viisas) oli käynyt ennen meitä siellä, ja saimme seurata mitenkuten tehtyä polkua, joka todellisuudessa oli sinne tänne osoittavia jalanjälkiä, harha-askelia upottavaan hankeen ja isomman koiran tassunjälkiä. En tiedä kumpi oli loppupeleissä se huonompi valinta: seurata jalanjälkiä vai olla seuraamatta niitä. Kokeilin molempia ja aika toivottomaltahan ne kummatkin vaihtoehdot tuntuivat.

Koira läähätti ja veti, läähätti ja veti, sen valtasi taas se sama hurmos jolla se puskee maastossa eteenpäin. Minut itseni taas valtasi epätoivo. Olimme kulkeneet (siis koira kulki, minä ryömin, nuljauttelin jalkojani jalanjäljissä, putoilin hankeen vyötäröäni myöten, astuin pitävämmälle hangelle, vain ja ainoastaan upotakseni uudestaan) jo sen verran kauas ettei takaisin kääntyminen tuntunut mielekkäältä. Viisaalta se olisi sen sijaan tuntunut, näin jälkikäteen ajatellen.

Polvi antoi pari varottavaa vihlaisua ja minä annoin periksi, käännyin takaisin kohti tietä heti kun siihen oli mahdollisuus. Ilmeisesti ne, joiden jälkiä olimme seuranneet, olivat tulleet samaan lopputulokseen ja seurasimme hoipertelevaa polkua suolta takaisin pyörätielle.

Mäyräkoirapoika alotti laajamittaisen protestoinnin heti kun sen tassut koskettivat aurattua tietä. Tuli jälleen kerran todettua se, minkä aikaisemminkin jo olin tiennyt; joko maastoon mennään kunnolla ja pitkäksi aikaa (siihen asti ilmeisesti, että koira pyörtyy) tai sinne ei mennä ollenkaan. Mikään muu ei käy, koska ulina, ulvonta, vikurointi ja loputtomat syöksy-yritykset takaisin suolle saivat takahampaat särkemään ärtymyksestä.

Loppumatkan kotiin ulkoilutinkin sitten itsepäistä pukkia tai muuta vastaavaa sarvipäätä (pirua?), joka piehtaroi lumessa selällään, jarrutteli, ulvoi ja ryntäili kohti jokaista pientä metsäntynkää jonka se näki (ja kun reittiä reunustavat metsäkaistaleet lähes kaikkialta, ei minulle suotu sen siunaamaan rauhaa koko lenkin aikana). Totesin jaloissani pyörivälle dervissiksi naamioituneelle koiralle, että se voisi mennä minun puolestani kohkaamaan yli metriseen lumipenkkaan, joka reunusti tietä. Sinne se oli jo painelemassa ihan ilman erityiskomentoakin ja toteutti hankihurmiotaan, ilman että minun tarvitsi mennä toteamaan kuinka polvilumpio kiittäisi vuosikausien vaihtelevasta yhteistyöstä ja erkanisi ruumiista.

Koira makailee sohvalla, hyvin ansaitulla levollaan ja minä katselen kuinka polvi hiljakseen turpoaa. Mutta, mikäli historia toistaa itseään ja vanhat merkit paikkansa pitävät edelleen, olemme molemmat huomenna taas iskukunnossa, sekä minä että polvi. Dervissihän olisi valmis uuteen erään suon kanssa vaikka heti.


ps. päivän kuvattomuus johtuu tietokoneteknisistä syistä, joten suokaa anteeksi, että joudun tarjoilemaan teille postauksen ilman sen tavallista, visuaalista antia.

2 kommenttia:

  1. Voi Alfons, taas voisit opettaa Artulle jotain, mistä olisin kovin kiitollinen. Kun vien koirani joskus maastoon, sen suurin pakkomielle on yrittää luotsata hihna kireällä minut mahdollisimman pian takaisin risujen ja varpujen seasta TIELLE. Se on lenkkifriikki, ja lenkki pitää tallata pitkin tylsiä teitä.
    Tietysti toisesta näkökulmasta tämänkin miinuksen voi kääntää plussaksi. En ehkä rakastaisi koiraani yhtään enempää, jos se kiskoisi minua kohti jokaista metsäpusikkoa ja suonsilmäkettä... Mutta kun minä kerran päätän rämeikköön mennä, haluaisin siellä myös olla! Esim. mustikka-aikaan.

    VastaaPoista
  2. Mai, kun näillä mäyrisherroilla olisikin olemassa jonkinasteinen kultainen keskitie, mutta ei...se on joko tai. Alfie menee sata lasissa eteenpäin tai sitten ei mene ollenkaan. Miksi, oi miksi ei voisi olla joskus olla jotakin siltä väliltä?

    Mä olen kyllä hirmu tyytyväinen, että Alfie tykkää rymytä metsässä, mutta olisin yhtälailla tyytyväinen, jos ihan sellaiset reipastahtiset lenkit tasamaalla, varpuvapaalla ja kannottomalla reitilläkin kävisi! Harmillista on se, että meidän loistavaakin loistavampi kuntopolku on muutettu laduksi näin talvisin, siellä nimittäin Alfie jaksaa juoksennella kun se on mukavasti pyörätien ja polun välimuoto ;) Se on pehmeä alustaltaan ja siinä on ihmisenkin hyvä juosta. Mä en ite asfaltilla voi juosta kauaa, polvi kipeytyy ihan kauheaksi, joten pururata tai tienvierus on mulle paras vaihtoehto. Sitä kevättä ja kesää odotellessa, että saadaan latu pois ja puru tilalle =)

    VastaaPoista