Vieraita reviirillä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meillä oli hoidossa sunnuntaina suvun pienin jäsen. Minä koen nämä vierailut äärimmäisen kiehtovina; pieni ihminen aiheuttaa minussa paljon mietintää ja pään kallistelua, tuumailua ja zoomailua. Hän on kuin minikokoinen ihminen, mutta hetkittäin kovaäänisempi. Kun hän tarjosi minulle leipäpalaa omasta leivästään ja pudotti sen lattialle eteeni, minä katsoin pitkään ihmistäni varmistaakseni saanko sen ottaa. Minulle on nimittäin opetettu tässä kuukausien aikana, etten saa ottaa hänen tavaroitaan ja kuljettaa niitä petiini. Luulin aluksi, että se koski leipääkin. Mutta sain pitää sen. Ruokaa tarjoava pieni ihminen nousi heti pari pykälää ylemmäs arvoasteikollani. Tie mäyräkoiran sydämeen kun käy vatsan kautta.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Viime aikoina meillä on käynyt sellaisia vieraita, joita koirapoika ei ole aikaisemmin tavannut. Se haukkuu tulijat ovella pystyyn, tietenkin, mutta rauhoittuu kuitenkin aika nopeasti ja lähestyy oma-aloitteisesti nuuskimaan näiden tuntemattomian housunlahkeita. Tutustuttamisessa toimii yksinkertainen sääntö: mitä vähemmän koiraan kiinnitetään huomiota heti kun ovesta tullaan, sitä nopeammin se hiljenee. Mutta sitä ennen se kyllä se ilmoittaa raikuvasti, että meille tuli vieraita, meille tuli vieraita, meille tuli vieraita! Että naapuritkin sitten varmasti tietävät näin käyneen.

Se ei yleisesti ottaen koe uhkaksi reviirilleen tunkeutuvia ihmisolentoja, eikä sitä haittaa vaikka sen leluihin koskettaisiin tai puruluita siirreltäisiin pois tieltä. Tai että sen rakastamalla sohvalla istuisi rivi tuntemattomia. Alun epäluuloisuuden jälkeen se painuu omiin puuhiinsa ja käy välillä tarkistamassa, että ovatko vieraat vielä paikalla ja irtoaisiko keneltäkään mahdollisesti maharapsutuksia. Tämä pätee kaikkiin, paitsi yhteen poikani kaveriin, jota se ei päästä silmistään, vaan mulkoilee epäluuloisesti ja haukkuu nuoren miehen jokaisen liikkeen ja eleen.

Jään rikkomisessa on käytetty nappuloita; vieras ojentaa kätensä ja pyytää Alfieta hakemaan avoimesta kämmenestään muutaman herkun, jonka aina perso koira hakeekin ja sitten ollaan hyvää pataa, haukkuminen loppuu ja koira tulee nuuskimaan vierasta uteliaana. Kyseisen nuoren miehen kohdalla tämä ei toimi, koira ei ole lahjottavissa edes makupaloilla. Nuoren miehen veli, sen sijaan, saa osakseen selällään makaavan koiran joka odottaa rapsutuksia, ilman nappulahoukuttimia.

Naapurit saavat epäluuloisen mäyräkoiran heittäytymään myös selälleen ja kiehnäämään jaloissaan, vatsa paljastettuna, rapsutuksia odotellen. Näin tapahtuu omassa pihapiirissä, mutta jos naapureihin törmätään kotipihan ulkopuolella, koira väistää heidät automaattisesti eikä anna koskea itseään. Eli reviirin sisäpuolella hyvä, reviirin ulkopuolella ei-hyvä.

Yleisesti ottaen se ei päästä tuntemattomia ihmisiä lähelleen, vaan väistää näiden kontaktiyritykset. Paitsi jos ihmiset kävelevät 'hassusti'. Sitä on nimittäin aina huvittanut kovasti, jos kotona joku esim. esittää hiipivänsä. Sen mielestä on äärimmäisen suurta huvia katsella ihmisten kummallisia etenemistapoja, mitä hassummin kävelet, sitä hauskempaa sillä on.

Se seuraa vierellä suu virneessä ja häntä viuhtoen ja takuulla nauraisi ääneen mikäli se olisi mahdollista. Se mielestä on kiva leikki kävellä normaalitavasta poiketen ja sen saa aina innostumaan jos loikkii, harppoo, nostelee jalkoja korkealle kävellessään tai hiippailee. Halpaa huvia. Mutta, jos se näkee ulkona ihmisen kävelevän esim. powerwalkia tai askeltavan jotenkin muuten tavallisuudesta poiketen, vaikka ontuen, se lähtee naama naurussa heti kyseisen ihmisen perään. Sen on hankala käsittää, ettei koko maailma olekaan leikkikenttä ja ihmiset sitä varten, että herättäisivät huvitusta koirapojassa.

Mahdollisessa tulevaisuuden näyttelykehässä sen saisi herkeämättä seuraamaan vierellä ja tuijottamaan silmiinsä jos hiiviskelisi eteenpäin. Palkintona hyvästä suorituksesta sen sitten antaisi haistaa hammastahnaa tai tuulettaisi sitä paristokäyttöisellä käsituulettimella. Näen tässä valtavan potentiaalin.

Olen sitä mieltä, että huumorintaju on tärkeä ominaisuus koirassa. Omistajassakaan se ei ole pahitteeksi, erityisesti niissä tilanteissa kun olen järjestänyt jonkin tempauksen ja jäänyt siitä kiinni.