Villit tuulet ja hiusvärit

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen aamulenkillä vastaan tuli muutamia koiria, jotka olivat perässä vedettävää mallia. Nämä kyseisen mallin edustajat eivät pitäneet tuulesta, vaan ne käänsivät kylkensä puhurille ja etenivät mahdollisimman matalalla, painopiste maata viistäen. Minäkin olen ollut välillä tätä mallia, mutta en niinä päivinä kun tuulee. Riittävän kova tuuli – sellainen joka saa ihmiset pärskähtelemään närkästyneenä ja kääntämään kasvonsa poispäin – on parasta talviaamuissa. 

Parasta lenkeissä on se kun pyöräteiltä lähdetään metsää kohti.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilisaamun 45:n minuutin lenkki tuli koiralla taas tuplattua, kun se juoksi tuulen perässä edestakaisin. Yöllä oli satanut kerros höttöistä puuterilunta ( miksi?) ja tuuli nostatti lumipyörteitä aamulenkkeilijöiden harmiksi ja Alfien suureksi iloksi. Näin jo heti ulko-ovesta ulos astuttuamme, että koira selvästi valpastui kun se huomasi, että puhuri puhaltaa mereltä asti ja sehän rakastaa tuulta, mahdollisesti vielä enemmän kuin lunta. Vaihdoin hihnan flexiin, että se saisi ottaa kaiken irti siitä, että oltiin astuttu keskelle sen lempielementtiä.

Se jahtasi lumen alta paljastuneita kuivia koivunlehtiä, puun kaarnapaloja, tikkuja, mitä tahansa mikä oli riittävän kevyttä tuulen nostettavaksi ilmaan. Olisin, tietenkin, voinut komennella sitä vierelleni kulkemaan nätisti, mutta se nauttii niin valtavasti tuulessa juoksemisesta (ehkä se tykkää kun sen humppatukka hulmuaa ja pöksykarvat pöllyävät) ettei sen iloa halua laimentaa. Sitä paitsi, pääsin näin huomattavasti vähemmällä, saatoin keskittyä pitelemään huppua päässäni ja estelemään kaulahuivin karkaamista tuulen vietäväksi, ja koirakin sai mukavan annoksen liikuntaa jo aikaisin aamusta.

ps. Pitäisi värjätä juurikasvu piiloon. Kyseessä on tällä kertaa oma pääkarvoitukseni, eikä koiran, vaikka sekin karvastoriesa läpikäytiin eilen, kun ennen niin helposti siistittävät tassukarvat taisteltiin lyhyemmiksi. Vielä muinaisina, historiallisina aikoina (= kuukausi sitten, aika kun on mäyräkoiran kanssa suhteellista) se makasi puoliunessa kun parturoin sen rehottavat karvastot anturoista, mutta nykyään se potkii jatkuvasti takajaloillaan kun lyhentelen pehkoja. Tämä tekee leikkelyn vähintäänkin haasteelliseksi, mutta toistaiseksi olen selvinnyt kehumalla sitä vuolaasti kun se on hetkenkin tähtäämättä minua leukaperiin kanankoivillaan.

Edellisellä kerralla kun värjäsin pääni, minua seurasi herkeämättä parin tunnin ajan hännällinen iilimato, joka välttämättä olisi halunnut nuuskuttaa hiuksiani. Tiedän, että ulostautuessani pesuhuoneesta minua odottaa innokas, yksipersoonainen vastaanottokomitea jonka häntä heiluu jo valmiiksi. Tiedän myös sen, että se tunkee kuonoaan suihkutilan kynnystä vasten ja esinuuskuttelee itsensä jo tiloihin siinä vaiheessa kun pesen ylimääräväriä pois.

Alphonsen mystisten tuoksumieltymysten listaan voidaan siis piparmintun, kasvorasvojen, hammastahnan yms. yms. lisätä kestoväri. Vielä on keksimättä se, miten voin näitä mieltymyksiä hyödyntää. Rupeanko esim. ulkona kantamaan hammastahnatuubia taskussani hyvin menneitä ohitustilanteita silmällä pitäen ja annan koirapojan kehuiksi ja kiitoksiksi nuuskaista siitä? Sehän ei ollenkaan näyttäisi oudolta.

Talvi on ihanaa aikaa; mitä enemmän lunta, sen parempi. (Aika hyvä juttu on myös monesti se, että jotkut jaksavat tallata polkuja, koska ihmistä ei umpihanki kiinnosta. Säälittävää.)