lauantai 5. maaliskuuta 2011

Villit tuulet ja hiusvärit


Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Eilen aamulenkillä vastaan tuli muutamia koiria, jotka olivat perässä vedettävää mallia. Nämä kyseisen mallin edustajat eivät pitäneet tuulesta, vaan ne käänsivät kylkensä puhurille ja etenivät mahdollisimman matalalla, painopiste maata viistäen. Minäkin olen ollut välillä tätä mallia, mutta en niinä päivinä kun tuulee. Riittävän kova tuuli – sellainen joka saa ihmiset pärskähtelemään närkästyneenä ja kääntämään kasvonsa poispäin – on parasta talviaamuissa. 
Parasta lenkeissä on se kun pyöräteiltä lähdetään metsää kohti.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Eilisaamun 45:n minuutin lenkki tuli koiralla taas tuplattua, kun se juoksi tuulen perässä edestakaisin. Yöllä oli satanut kerros höttöistä puuterilunta ( miksi?) ja tuuli nostatti lumipyörteitä aamulenkkeilijöiden harmiksi ja Alfien suureksi iloksi. Näin jo heti ulko-ovesta ulos astuttuamme, että koira selvästi valpastui kun se huomasi, että puhuri puhaltaa mereltä asti ja sehän rakastaa tuulta, mahdollisesti vielä enemmän kuin lunta. Vaihdoin hihnan flexiin, että se saisi ottaa kaiken irti siitä, että oltiin astuttu keskelle sen lempielementtiä.

Se jahtasi lumen alta paljastuneita kuivia koivunlehtiä, puun kaarnapaloja, tikkuja, mitä tahansa mikä oli riittävän kevyttä tuulen nostettavaksi ilmaan. Olisin, tietenkin, voinut komennella sitä vierelleni kulkemaan nätisti, mutta se nauttii niin valtavasti tuulessa juoksemisesta (ehkä se tykkää kun sen humppatukka hulmuaa ja pöksykarvat pöllyävät) ettei sen iloa halua laimentaa. Sitä paitsi, pääsin näin huomattavasti vähemmällä, saatoin keskittyä pitelemään huppua päässäni ja estelemään kaulahuivin karkaamista tuulen vietäväksi, ja koirakin sai mukavan annoksen liikuntaa jo aikaisin aamusta.

ps. Pitäisi värjätä juurikasvu piiloon. Kyseessä on tällä kertaa oma pääkarvoitukseni, eikä koiran, vaikka sekin karvastoriesa läpikäytiin eilen, kun ennen niin helposti siistittävät tassukarvat taisteltiin lyhyemmiksi. Vielä muinaisina, historiallisina aikoina (= kuukausi sitten, aika kun on mäyräkoiran kanssa suhteellista) se makasi puoliunessa kun parturoin sen rehottavat karvastot anturoista, mutta nykyään se potkii jatkuvasti takajaloillaan kun lyhentelen pehkoja. Tämä tekee leikkelyn vähintäänkin haasteelliseksi, mutta toistaiseksi olen selvinnyt kehumalla sitä vuolaasti kun se on hetkenkin tähtäämättä minua leukaperiin kanankoivillaan.

Edellisellä kerralla kun värjäsin pääni, minua seurasi herkeämättä parin tunnin ajan hännällinen iilimato, joka välttämättä olisi halunnut nuuskuttaa hiuksiani. Tiedän, että ulostautuessani pesuhuoneesta minua odottaa innokas, yksipersoonainen vastaanottokomitea jonka häntä heiluu jo valmiiksi. Tiedän myös sen, että se tunkee kuonoaan suihkutilan kynnystä vasten ja esinuuskuttelee itsensä jo tiloihin siinä vaiheessa kun pesen ylimääräväriä pois.

Alphonsen mystisten tuoksumieltymysten listaan voidaan siis piparmintun, kasvorasvojen, hammastahnan yms. yms. lisätä kestoväri. Vielä on keksimättä se, miten voin näitä mieltymyksiä hyödyntää. Rupeanko esim. ulkona kantamaan hammastahnatuubia taskussani hyvin menneitä ohitustilanteita silmällä pitäen ja annan koirapojan kehuiksi ja kiitoksiksi nuuskaista siitä? Sehän ei ollenkaan näyttäisi oudolta.
Talvi on ihanaa aikaa; mitä enemmän lunta, sen parempi. (Aika hyvä juttu on myös monesti se, että jotkut jaksavat tallata polkuja, koska ihmistä ei umpihanki kiinnosta. Säälittävää.)

 

10 kommenttia:

  1. Ihana koiran riemu lumesta ja sen kätkemistä aarteista :) Olisinpa ollut itsekin viisaampi, kun Arttu oli pentu, ja antanut useammin pitkän flexin kurinalaisen hihnan sijaan, noin vertauskuvallisestikin.

    Heh, mäyräkoiran tapa imaista itsensä suljetun oven taakse pelkän nuuskuttelun voimalla on huvittavaa.

    Täällä koiraton ihminen keskittyy olemaan olemassa... Tappijalkahoitaja sai viikonloppuloman, koska sen työolosuhteet eivät olleet enää pidemmän päälle inhimilliset tai siis koiralliset. Enkä kadu hetkeäkään tuota järjestelyä, sen verran hiljaiseksi tämä tauti veti illalla ja yöllä.

    VastaaPoista
  2. Mai: ja minä toivon, että olisin välillä ottanut sen lyhyemmän hihnan pitkän flexin sijaan...näin se menee; teet niin tai näin, aina menee jotenkin vähän metsään :) Onneksi tekemällä ja kokemalla oppii.

    Meillä nuuskutellaan kovasti suljettujen ovien takana; pakko olisi päästä sisälle, vaikkei siellä mitään mielenkiintoista olisikaan, mutta noin niin kuin yleensä sinne vaan täytyisi saada mennä =)

    Toivottavasti paranet pian; sairastaminen on inhaa puuhaa, erityisesti viikonloppuisin/lomalla!

    VastaaPoista
  3. Ollikin lähtee tuulen mukana lentävien lehtien perään. Syöksyy ja pysähtyy pettyneenä, ei ollutkaan hiiri eikä muukaan syötävä tapaus.
    Tuulessa mennään korvat lepattaen; Ollia ei tuuli haittaa, mutta sade tekee Ollistakin perästä vedettävän mallin.

    VastaaPoista
  4. Teillä päin hanki kantaa jo ihanasti ainakin kevyen mäyriksen. Ossi muuten kuuluu niihin raahattaviin silloin kun sade, tuuli tai kova pakkanen haittaa. Terveisin Ossi ja M-L

    VastaaPoista
  5. Hmmm...
    Oliko sillä perässävedettävällä ruudullinen pörrötakki päällä? Jos oli, niin tunnustan, se olin minä :)
    Mutta juokse sinä Alfie meidän molempien puolesta tuulen lailla ja nauti ja riemuitse, jesh.

    VastaaPoista
  6. Olli: sateella meilläkin jumitellaan jarrut päällä, ei ole mäyräkoiran ilma sade, ei ;) Aina yhtä hassua nähdä miten tuuli on niin ihana, pitää kääntää kuono puhuria kohti ja nauttia silmät kiinni...vaikka on talvi, eikä se tuuli nyt niin kauhean lämmin vielä ole :)

    VastaaPoista
  7. Marja-Leena: paikoitellen hanki kantaa ja välillä sinne uppoaa syvemmälle, mutta Alfieta ei kauheasti haittaa se uppoaminen, oikeastaan päin vastoin; sen mielestä näyttää olevan oikein mukavaa kun lenkeissä on haastetta :)

    VastaaPoista
  8. Pyry: heh, kyllä ne mallit joita kiskottiin olivat isompia koiria, sellaisia paksuturkkisia ja korkeajalkaisia ;) Mutta kyllähän se sun korkea ikäkin jo antaa tiettyjä etuisuuksia, jos ei huvita tallustella tuulessa, niin ihmiset voi valjastaa kantopuuhiin ;) Tosin meilläkin sateella on joutunut kantelemaan koiraherraa kun vesi ei olekaan tuntunut niin kivalta kuin esim. suihkussa =)

    VastaaPoista
  9. Hoksanin juuri yhden jutun. Katsoin tuossa sivupalkissa olevia kuvianne. Teillä on siis aivan samanlainen profiili!
    Minä kuulema olen kuin ilmetty ihmisiskäni. Profiilia myöden.

    VastaaPoista
  10. Pyrreliini, hehe! :D Olen itse ollut alusta asti sitä mieltä, että jos Alfiella olisi pitkät, mustat korvakiehkurat, olisimme erehdyttävän samannäköisiä :) Ainakin meillä on yhtä pitkä kuono! :D Rakenteellisesti olen päinvastainen ihmisvastine koirasta: pitkät jalat, lyhyt selkä ;)

    Mutta eikös sitä niin sanota, että ihminen valitsee monesti itsensä näköisen koiran...onpa hyvä ettei meillä ole esim. mopsia ;) Tai shar peita =)

    VastaaPoista